Politiikka on osa identiteettiäni. Syystä tai toisesta oikeudenmukaisuuden kysymykset ovat kiinnostaneet minua aina, ja olen siksi ollut tavalla tai toisella poliittisesti aktiivinen koko itsenäisen elämäni ajan. Ensimmäiseen mielenosoitukseeni muistan osallistuneeni Helsingissä 15-vuotiaana; silloin vastustettiin Irakin sotaa.
Puoluetoimintaan lähdin kuitenkin mukaan vasta reilusti yli kolmekymppisenä. Väliin mahtui monia hiljaisempia vuosia, joita seurasi poliittinen herääminen ja lopulta aktivoituminen ensin opiskelija- ja sitten kunnallispolitiikassa.
Sysäyksen parlamentaariseen vaikuttamistyöhön sain parikymppisenä, asuessani Kreikassa eurokriisin aikaan vuosien 2010 ja 2012 välillä. Silloin näin, mitä oikeistolainen vyönkiristyspolitiikka todella tarkoitti tavallisten ihmisten näkökulmasta. Työttömyys oli hurjissa lukemissa, ihmisten ostovoima pohjamudissa, ja paikalliset yrittäjät suurissa vaikeuksissa. Julkisen sektorin leikkaukset olivat massiiviset ja jättivät paitsi työttömät ja eläkeläiset, myös monet terveyspalveluita tarvitsevat ihmiset oman onnensa nojaan. Edes syöpiä ei välttämättä hoidettu, koska kenelläkään ei ollut varaa maksaa hoidoista.
Mieleeni jäi tapaus, kun uutena vuotena 2012 eräs sairaanhoitajatuttavani tuli suoraan työvuorosta juhliin ja kertoi ahdistuneena joutuneensa käyttämään samaa ruiskua kahden potilaan lääkkeiden pistämiseen. Välineet olivat kerta kaikkiaan loppuneet sairaalasta kesken, eikä uusien ostamiseen ollut rahaa.
Järkyttävintä ei ollut ihmisten hätä, vaan se, miten siihen suhtauduttiin. Kreikkalaisten hätään johtaneet leikkaukset tehtiin IMF:n ja EKP:n sanelupolitiikan pohjalta ja oikeistopuolueiden siunauksella. Suomessa oikeisto syytti tilanteesta tavallisten kreikkalaisten vastuuttomuutta ja laiskuutta tavalla, joka oli läpirasistista, vaikka tosiasiassa kriisin taustalla olivat heidän itsensä kaltaiset varakkaat poliitikot, valtion rahoilla pelanneet riskisijoittajat sekä Euroalueen ja talousjärjestelmän valuviat, josta yksikään kreikkalainen syöpäpotilas ei varmasti ollut vastuussa. Minulle kävi selväksi, että ihmisten kärsimyksellä ei ollut mitään merkitystä: vyönkiristäjiä kiinnosti vain Euroalueen vakaus, ja sen vuoksi Kreikan julkista taloutta oli supistettava nopeasti ja radikaalisti riippumatta siitä, mitä se teki maassa asuville ihmisille.
Samaan aikaan kaikkien näiden haasteiden keskellä Kreikka joutui huolehtimaan Välimeren yli saapuvista pakolaisista, kun muu Eurooppa kieltäytyi ottamasta vastuuta tulijoista. Äärioikeisto vahvistui ja sai paitsi poliittista vaikutusvaltaa, myös pontta väkivallantekoihin.
Päätin, etten halua koskaan nähdä mitään tällaista Suomessa. Halusin tehdä töitä sen eteen, että jos ja kun Suomeen jonain päivänä iskisi vastaavia kriisejä, ne hoidettaisiin oikeudenmukaisesti. Halusin, että vaikeista ajoista huolimatta kukaan ei joutuisi kadulle tai näkemään nälkää tai jäämään ilman syöpähoitojaan, ja ettei kukaan joutuisi virumaan kuukausikaupalla vankilamaisissa olosuhteissa vain siksi, että on paennut jotain vielä pahempaa. Halusin sanalla sanoen, että vastuu ihmisten epäonnesta jaettaisiin tasaisesti kaikille, jolloin se ei osuisi kenellekään kohtuuttomasti.
Vähänpä tiesin. Nykyisenkaltaiseen oikeistohegemoniaan oli tuolloin vielä yli vuosikymmen matkaa, enkä osannut aavistaa, miten paljon suomalaista hyvinvointivaltiota ehdittäisiin niiden vuosien aikana rapauttaa.
Kesällä 2012 palasin takaisin kotimaahan opiskelemaan kasvatustieteitä. Kokemukseni Kreikasta ei ollut muuttanut arvojani tai ajatteluani, mutta se oli tuonut lisää ymmärrystä asioiden syy-yhteyksistä ja vahvistanut haluani toimia arvojeni mukaisesti. Ryhdyin opintojeni ohella perehtymään aiempaa tiiviimmin poliittisiin asiakysymyksiin käymällä avoimilla luennoilla ja kursseilla, ja aktivoiduin opiskelijajärjestötoiminnassa.
Lähdin ensimmäistä kertaa ehdolle kuntavaaleissa vuonna 2017. Noissa vaaleissa olin Tampereen Vasemmiston listalla mukana sitoutumattomana vasemmistolaisena, sillä en tuntenut puoluetoimintaa vielä erityisen hyvin, eikä minulla ole tapana sitoutua sellaiseen toimintaan, jota en tunne riittävästi. Sitoutumattomuus ei kuitenkaan näyttänyt haittaavan vaalimenestystä, sillä nousin kaupunginvaltuustoon. (Sivuhuomiona mainittakoon, että sitoutumattomuudella ei ollut minkäänlaista merkitystä valtuustoryhmäni sisällä: minua kohdeltiin samalla tavalla kuin muitakin. Liityin vasemmistoliittoon pari vuotta myöhemmin vuonna 2019, kun olin ensin rauhassa tutustunut puolueen toimintaan ja linjauksiin parin vuoden ajan.)
Toisella kierroksella kuntavaaleissa 2021 uusin paikkani valtuustossa ja minut valittiin edustamaan vasemmistoliittoa Tampereen kaupunginhallitukseen seuraavaksi kahdeksi vuodeksi. Aluevaaleissa 2022 sain paikan Pirkanmaan aluevaltuustosta ja nousin aluehallitukseen kesällä 2023.
Kevään 2025 kunta- ja aluevaaleissa uusin mandaattini molemmissa valtuustoissa. Jatkan aluehallituksen jäsenenä tällä tietoa kevätkauden 2027 loppuun saakka.
Tänä päivänä olen parlamentaarisessa politiikassa mukana samasta syystä kuin sinne alunperin lähdinkin: edistääkseni minulle tärkeitä arvoja. Niitä ovat oikeudenmukaisuus, yhdenvertaisuus, sivistys ja koulutus, ihmisten hyvinvointi, sekä ympäristön kantokyvyn rajoihin mahtuvan kestävän yhteiskunnan rakentaminen. Näiden puolesta toimin niin valtuustossa kuin sen ulkopuolellakin parhaani mukaan.
Perusluonteeltani minusta on kasvanut skeptikko: pyrin tarkastelemaan asioita erityisesti sellaisista näkökulmista, joita ei ole aiemmin huomioitu, kysymään hyviä kysymyksiä sekä kyseenalaistamaan totutun. Samalla pyrin pysyttelemään kriittisenä myös omaa toimintaani kohtaan.
Kiitosta olen saanut periaattellisuudesta ja asiakeskeisyydestä sekä avoimuudesta ja yhteistyökyvystä. Ne ovat kantaneet tänne asti, ja kantavat uskoakseni jatkossakin.