Kun vihreiden puoluekokouksesta alkoi kantautua huhuja siitä, että puolue olisi esittämässä sunnuntailisien poistoa – ehdotus, joka kaatui äänestykseen – niin oma sosiaalinen mediani täyttyi kommenteista. Vasemmistolaisten kritiikki kohdistui siihen, kuinka sunnuntailisäjärjestelmän poistamisella olisi valtavat heikentävät vaikutukset pienituloisten toimeentuloon sekä kriittisten alojen työvoiman saatavuuteen viikonloppuisin – ja näinhän toki olisi. Osa vihreistä puolestaan reagoi kritiikkiin väittämällä, että kyse on väärinymmärtämisestä: esitys koski lisäjärjestelmän uudistamista, ei poistoa. Ja tämäkin oli toki totta, vaikka itse pidän keskustelun saamia sävyjä ja myös vihreiden puoluekokouksen äänestyksen tulosta osoituksena siitä, että kritiikki oli erittäin tarpeen eikä valitettavasti välttämättä edes ylimitoitettua.
Kilpailevan puolueen kunniaksi todettakoon, että ainakin kaksi arvostamaani vihreää tamperelaista poliitikkoa (Merve Caglayan ja Juhana Suoniemi) argumentoivat, että viikonloppulisien tulisi olla lauantaina ja sunnuntaina saman suuruiset, kokonaispalkkatasoa laskematta. Olen tästä samaa mieltä. Niissä vuorotöissä, missä olen itse työskennellyt, lauantait olivat melkein järjestään sunnuntaita kiireisempiä päiviä, ja nuorelle työntekijälle myös harmillisia duunipäiviä ylipäätään, ottaen huomioon perjantain ja lauantain kulttuurisen merkityksen juhlapäivinä. Lauantailisien nostaminen sunnuntailisien tasolle olisi siis minusta erittäin kannatettava ajatus.
Mutta oma huomioni kiinnittyi toiseen keskustelun ulottuvuuteen: moni seuraamani vihreä tai oikeistolainen poliittinen keskustelija piti sunnuntailisien poistamista “sekulaarina” politiikkana (esim. Rosa Meriläisen twiitti aiheesta täällä). Tähän ulottuvuuteen halusin puuttua.
Olen ateisti, ja vahvasti eri mieltä siitä, että sunnuntailisien poisto voitaisiin tehdä sekularismin nimissä. Kyse ei ole sekularismista, sillä muutoksella ei olisi mitään käytännön merkitystä kirkon ja valtion suhteelle, ihmisten uskonnonharjoittamiselle (joka aniharvan kohdalla perustuu enää sunnuntaikirkossa käymiselle), tai edes meidän uskonnottomien vapaudelle uskonnoista.
Se, mille sunnuntailisien poistolla olisi merkitystä, on vuorotöitä tekevien ihmisten ajankäyttö, lepo, hyvinvointi – ja mahdollisuus suunnitella ja hallita omaa elämäänsä.
Lisäksi se vahvistaisi työnteon ideologista merkitystä ainoana ihmiselämän arvon mittarina ja voimistaisi kapitalistista yhteiskuntajärjestystä, mutta palaan tähän myöhemmin.
Olen tehnyt palvelualan vuorotöitä vuosina 2006-2014. Pidin asiakaspalvelutöistä, mutta työssä oli yksi elämää rajusti vaikeuttava piirre: ennustamattomuus. Koska työvuorot jaettiin vain kolmisen viikkoa etukäteen – mikä sekin oli ilmeisesti paremmin kuin monessa muussa paikassa – en voinut olla varma siitä, kuinka paljon tarkkaan ottaen tienaisin kussakin kuussa.
Tätä vielä huomattavasti isompi ongelma oli jatkuva epävarmuus siitä, millaisia suunnitelmia voin elämässäni tehdä. Jokainen bilereissu, jokaiset treffit, jokainen peli-ilta, jokainen sukulaisten vierailu piti suunnitella vuorojen mukaan. Ja jos vuorot eivät olleet vielä tulleet, niin sitten niistä piti neuvotella. Käytännössä kaikki sosiaaliset tapahtumat rajoittuivat sen mukaan, milloin työnantaja vaati läsnäoloa. Joskus neuvottelut onnistuivat, usein ystävällisten kollegojen vuoronvaihdon ansiosta, mutta joskus eivät. Ilman ilta- ja viikonloppulisien tuomaa houkutetta moni vuoronvaihto olisi takuulla epäonnistunut, ja monet tärkeät tapaamiset perheen ja ystävien kanssa jääneet myös minulta välistä.
Tajusin vasta myöhemmin säännöllisissä toimistotöissä, miten paljon vapautta elämään tuo se, että tietää työaikansa etukäteen; miten paljon se helpottaa elämää, että tietää olevansa joka viikonloppu kaksi perättäistä päivää vapaalla, ja perjantai-iltanakin pääsee töistä jo neljältä. Ja vastaavasti tajusin myös, miten paljon stressiä se aiheuttaa, että ei voi suunnitella elämäänsä kuten haluaa.
Siedin vuorotöiden tuoman epävarmuuden, koska siitä sai rahaa. Se oli jotakuinkin ainoa syy. Sadat tuhannet suomalaiset sietävät tätä samaista epävarmuutta joka päivä. Suunnittelevat elämäänsä aina viikon, kaksi tai korkeintaan kolme eteenpäin. Pohtivat, miten lastenhoito järjestyy niinä päivinä, kun molemmat vanhemmat ovat yövuorossa. Jaksavat iltavuoron ja aamuvuoron väliin jäävillä liian lyhyillä yöunilla, ja kestävät niiden ja kahvin yhdistelmän aiheuttamat rytmihäiriöt, koska leipä on raavittava kasaan. Sanalla sanoen, elävät työnantajan tarpeiden, eivät omien tarpeittensa mukaan.
Rutiinien ystävänä pidän siitä, että tiedän, moneltako herään huomenna, ylihuomenna tai viikon päästä. Pidän myös siitä, että tiedän, ettei työnteko varasta minulta yöuniani tai muuten uhkaa terveyttäni. Voin vain kuvitella, miten hirveää epäsäännöllisten vuorotöiden tekeminen on ihmisille, joiden elämässä on lisäksi muita epävarmuustekijöitä – esimerkiksi pieniä lapsia tai unettomuutta – tai jotka ovat vaikkapa neurologisesti taipuvaisia reagoimaan rankasti epäsäännöllisyyksiin ja rutiinien rikkoutumisiin.
Vaatimus vuorotöiden lisäämisestä viikonloppuisin pitäisikin suhteuttaa siihen, mitä ihmiset oikeasti tarvitsevat. Ihmiset tarvitsevat muun muassa unta, ruokaa, lepoa ja yhdessäoloa. Minun näkemykseni mukaan vuorotyöt on aina vaikeampi sovittaa yhteen näiden tarpeiden kanssa kuin säännöllinen työaika.
Siksi meillä pitäisi olla säännöllisiä lepopäiviä, jolloin ihmiset voivat tehdä muutakin kuin työtä. Ja meillä täytyy ehdottomasti olla järjestelmä, jolla kompensoida haitat niille ihmisille, jotka tekevät töitä muiden levätessä.
Eri kulttuureissa on eri tavat osoittaa, mitkä asiat ovat erityisen tärkeitä. Kristinuskossa käytetään pyhyyden käsitettä, ja mielestäni abrahamilaisten uskontojen parempia keksintöjä onkin lepopäivän pyhittäminen. Meille protestanttisessa kulttuurissa kasvaneille ”pyhyys” on vain niin voimakkaasti kristinuskon leimaama käsite, että meillä on joskus vaikeuksia ymmärtää idean olevan kristinuskoa vanhempi ja laajempi. Lepo on nimittäin pyhää myös ihan toisessa merkityksessä kuin kolmantena käskynä: lepo on ihmiselämän edellytys.
Sivunmennen sanoen, etymologisesti kielemme sana ”pyhä” merkitsee rajaa: erotettua, merkittyä, rajattua. Minusta tämä on ajatus, jonka kautta yhteisiä vapaapäiviä voisi käsitteellistää enemmänkin. Kyse on siitä, millaiset rajat haluamme asettaa kapitalismin vaatimuksille, jotta työssäkäynti ei söisi pois kaikkea muuta, mikä ihmiselämässä voi olla hyvää ja arvokasta: sosiaalista elämää, vapautta, lepoa, luovuutta. Ihan vain olemista.
Sunnuntailisien poiston perusteleminen sekulaarilla politiikalla nojaakin minusta varsin pinnalliselle käsitykselle sekularismista, missä millään muulla ei tunnu olevan mitään väliä kuin sillä, että päästään eroon kaikesta, mikä vähänkin haiskahtaa kristilliseltä historialta. Itse assosioisin sekularismin paljon mieluummin tiedepohjaisuuteen. Minusta sekulaari politiikka ei ole juuri minkään arvoista, jos se ei huomioi vaikkapa tutkimustietoa vuorotöiden tekemisen kielteisistä terveysvaikutuksista, vaan peräänkuuluttaa enemmän palveluja sunnuntaisin pohtimatta, kuka ne tuottaa ja millä seurauksilla. Sekulaarin politiikan pitäisi kysyä, mitä on hyvä elämä riippumatta uskonnoista, eikä vain karsia pois kaikkea, mihin on joskus lätkäisty Jeesuksen leima.
Kristityillä oli ehkä aikanaan uskonnollinen motiivi pyhittää sunnuntai lepopäiväksi, mutta motiivi sinänsä ei tee säännöllisten viikoittaisten vapaapäivien olemassaolosta tarpeetonta tai väärää.
Ajattelen myös, että sunnuntailisien poisto, vaikka ne sitten kompensoitaisiinkin muussa palkassa, olisi käytännössä sekularismilla peiteltyä pääoman asian ajamista: se toisi lisää stressiä, terveysongelmia ja sosiaalisia vaikeuksia työntekijöille, ja entisestään heikentäisi kulttuurista ymmärrystämme siitä, miten tärkeää lepo ja sen mahdollistama kiireetön, epäkaupallinen yhdessäolo on. Minusta onkin selvää, että sunnuntailisillä ja muilla vuorolisillä on huomattavan paljon enemmän tekemistä työväen järjestäytymisen ja työntekijöiden arvostamisen kuin kristillisyyden kanssa. Amerikan Yhdysvalloissahan sunnuntailisät ovat huomattavasti heikommat kuin Suomessa, vaikka liittovaltion poliittinen skene on läpeensä kristinuskon leimaama. Se, mikä sieltä puuttuu, on järjestäytynyt työväenliike.
Max Weber kirjoitti kapitalismin ja protestantismin suhteesta jo vuonna 1905. Hän analysoi tuolloin, kuinka protestanttinen työnteon ja jatkuvan uurastuksen eetos toimi kapitalistisen talousjärjestelmän ideologisena, liikkeellepanevana voimana. Siksi haluankin päättää tämän tekstin hieman provosoivaan väitteeseen: aidosti sekulaarin politiikan pitäisi kyseenalaistaa kapitalistinen talouskasvun ja jatkuvan työnteon eetos ihmiselämän lähtökohtaisena päämääränä. Muuten se ei ole vapaa protestantismin painolastista.
Itse aion vasemmistolaisena ateistina olla jatkossakin erittäin tarkkana, jos oikeistolaisia uudistuksia perustellaan pinnallisella “sekularismilla”. Minun sekularismini on antikapitalistista, tai se ei ole sekularismia ollenkaan.