Nyt neljä vuotta kuntapolitiikassa mukana olleena koen päivä päivältä vaikeammaksi uskoa siihen, että nykyisen järjestelmän puitteissa on mahdollista toteuttaa siirtymä kestävään, oikeudenmukaiseen yhteiskuntaan, jonka suhde luontoon ei nakertaisi sen olemassaolon edellytyksiä.
Tämä kyynistyminen on ollut vaikeaa, sillä vaikka olen toki jo vuosikaudet tiedostanut sen, miten hidasta muutosten aikaansaaminen on, niin juuri kestävän ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan rakentaminen oli se syy, jonka vuoksi lähdin mukaan parlamentaariseen politiikkaan. Nyt olen nähnyt läheltä status quon voiman, ja sen, miten valtavia kamppailuja vaatii edes pienten korjausliikkeiden tekeminen, saatii ympäristön rajoja kunnioittavien ajattelutapojen juurruttaminen osaksi päätöksentekoa.
Otetaan esimerkki eiliseltä. Valtuuston iltakoulussa käsiteltiin keskustan maanalaista asemakaavaa, joiden mahdollistamat rakennusprojektit tunnetaan nimillä Amurin tunneli, Kunkun parkki ja Näsinkallion eritasoliittymä. Kokonaisuuden tarkoitus on, lyhyesti ilmaistuna, rakentaa noin 1700 uutta parkkipaikkaa Tampereen alle ja helpottaa keskustaan tuloa omalla autolla.
Esittelylle oli aikaa noin parikymmentä minuuttia. Sen aikana käytiin läpi rakentamisen eri vaihtoehtoja, kustannustehokkuutta ja vaikutuksia keskustan saavutettavuuteen henkilöautolla. Ja näiden hankkeiden toteuttaminen tosiaankin parantaisi Tampereen keskustan saavutettavuutta autolla, tulosuunnasta riippuen jopa useilla minuuteilla.
Sitten sen synkempi huomio: esittelyn aikana projektin hiilidioksidipäästöjä tai sen vaikutuksia Tampereen kaupungin kulkutapaosuuksiin ei käsitelty ollenkaan. Ei, vaikka kaupungin arviointikertomuksessa nimettömäksi jäävä johtaja on ilmaissut olevansa sitä mieltä, että hiilineutraaliuden tavoittelu ”läpäisee kaupunkiorganisaation onnistuneesti”. Tähän on vaikea uskoa, sillä hiilipäästöarvioiden sijaan saimme kuulla, että ”ympäristö kuormittuu vähemmän kun parkkipaikan löytää nopeammin”, ja ”maanalaiset pysäköintipaikat luovat edellytyksiä kevyen liikenteen kehittämiselle”.
Haluaisin uskoa, että kaavaa valmistelevilla viranhaltijoilla olisi vähän parempi ymmärrys liikennesuunnittelun vaikutuksista ihmisten liikkumiseen ja liikenteen päästöihin, kuin millainen kuva minulle näistä lausahduksista jäi. Kun pohditaan parkkipaikkojen rakentamista, pitäisi aina muistaa, että liikennesuunnittelu on itseään toteuttava ennustus. Ihmiset valitsevat sen kulkutavan, mikä on heille helpoin ja nopein. Näin ollen helppo pysäköinti ja nopeat yksityisautoiluyhteydet lisäävät autoilun houkuttelevuutta ja kaikkia sen lieveilmiöitä – päästöjä, melusaastetta, ilman pienhiukkasia, liikkumattomuuden terveyshaittoja sekä kävelijöiden ja pyöräilijöiden kokemaa vaaraa. Ympäristö ei siis todellakaan ”kuormitu vähemmän”, kun parkkipaikan löytäminen nopeutuu, vaan päin vastoin. ”Kevyestä liikenteestä” taas ei nykyisessä tieliikennelaissa enää edes puhuta, koska pyöräily ja kävely ovat laadullisesti niin erilaisia liikkumistapoja; esittelijän sanavalinta saattaa siis paljastaa jotain siitä, miten autokeskeistä valmistelijoiden ajattelu on ollut.
Valtuuston iltakoulun esittelyssä ei juuri uhrattu aikaa sille, että hankkeen sivujen mukaan maanalaisen parkin sisäänajoaukot tulevat häiritsemään ja hidastamaan kävely- ja pyöräliikennettä – kaupungissa, joka on jo valmiiksi Suomen vaarallisimpia kävelijöille ja pyöräilijöille. Työmaiden vaikutuksia ei myöskään tässä vaiheessa tuotu lainkaan esiin.
Poliittisessa keskustelussa maanalaista kaavaa on perusteltu sillä, että kun autot saadaan maan alle, maan päällä olevia parkkipaikkoja voidaan ottaa muuhun käyttöön. Tässä kohden on mielestäni hyvä tehdä reality check. Mikä on todennäköisyys sille, että maanpäällisiä parkkipaikkoja lähdetään oikeasti lähivuosina muuttamaan toreiksi, terasseiksi, puistoiksi tai pyöräteiksi, kun a) gallupit näyttävät kokoomuksen ja perussuomalaisten olevan melko varmoja kuntavaalivoittajia ja b) uuden liittymän ja pysäköintitilan rakentaminen kasvattaa autoilun houkuttelevuutta kulkumuotona ja näin ollen myös pysäköintipaikkojen tarvetta keskustassa entisestään?
Pidän huomattavasti todennäköisempänä sitä, että ainakin Kunkun parkki ja Näsinkallion eritasoliittymä, mahdollisesti myös Amurin tunneli, menevät valtuustossa läpi ”vihreämmän kaupunkikuvan” kehittämisen varjolla, ja sitten kun hankkeet on saatettu päätökseen, huomataankin, että kaupungin velan lisäksi autoilun kulkutapaosuudet ovat kasvaneet entisestään, pyöräily ja kävely ovat vaikeutuneet… eikä maanpäällisistä parkkipaikoista suostuta luopumaan. Pelkään siis, että parempien pyöräily- ja kävely-yhteyksien ja vihreämmän ja saavutettavamman kaupungin sijasta saamme kymmenien miljoonien eurojen projektin, jolla edistetään pelkästään yksityisautoilua ja vaikeutetaan entisestään päästövähennystavoitteiden saavuttamista.
On siis erittäin vaikea nähdä, miten uusien parkkipaikkojen rakentaminen vähentäisi ympäristön kuormaa. Eilinen maanalaisen kaavan esittely oli kuitenkin hieno esimerkki siitä, miten ympäristötuhoa jatkuvasti tuottava status quo puolustaa itseään lainaamalla kestävän kehityksen retoriikkaa, mutta käyttää sitä aivan päinvastaisten tavoitteiden edistämiseen.
Toivon, että olen väärässä, ja tämän kaavan vaikutukset ovat jotain ihan muuta kuin uumoilen. Toivon sitä todellakin. Mutta en usko. Mikäli ylipäätään saamme arvioita maanalaisten parkkilaitosten rakentamisen vaikutuksista kulkutapaosuuksiin tai päästöihin Tampereella, on vaikea nähdä, että nämä arviot olisivat millään tavalla linjassa tulevaisuuden kestävän kaupungin rakentamisen kanssa. Ja siksi joudun hyvin todennäköisesti vastustamaan tätä kaavaa ja Kunkun parkin, Näsinkallion eritasoliittymän ja Amurin tunnelin rakentamista.
Villeimmissä unelmissani haaveilen Tampereesta, jossa edes pieni osa siitä rahasta ja valmistelutyöstä, mitä nyt käytetään autoilun edistämiseen, laitettaisiin tasaisten, turvallisten kävely- ja pyöräteiden suunnitteluun ja rakentamiseen. Sillä olisi aitoa merkitystä kulkutapaosuuksien siirtämisessä fossiilisista lihasvoimin liikkumiseen. Sivuvaikutuksena myös kaupungista vapautuisi lisää pysäköintitilaa, kun useammat ihmiset voisivat saapua keskustaan pyörällä. Mutta lähtökohta kaikelle suunnittelulle näyttää edelleen olevan autoilu, eikä liikkumisen kokonaisuuden kehittäminen kestävämmäksi.
Annan tästä toisen esimerkin: kaupungissa on esimerkiksi hieno kävelyn ja pyöräilyn edistämisohjelma, mutta ei ensimmäistäkään viranhaltijaa, jonka tehtäväkenttä tai asiantuntemus koskisivat ohjelman tavoitteiden toteuttamista. Kun kävelyn ja pyöräilyn edistämiselle ei omisteta edes yhden työntekijän palkkaamiseen tarvittavia resursseja, ei ole mikään ihme, että tulokset jäävät tyngiksi.
Synkintä tässä kaikessa on kuitenkin ajatus siitä, että viime kädessä kaikki nämä pienet kamppailut, mitä nyt käymme liikenteen hiilipäästöjen vähentämiseksi, ovat vain viivytystaistelua, ellei kasvavaa materian ja energian kulutusta saada kuriin. Muuten jokainen edistysaskel kestävämpien ja tehokkaampien yhteiskuntien rakentamisessa menetetään, kun absoluuttinen kulutus kasvaa. Ja kun kapitalistisessa markkinataloudessa mikään ei ole niin pyhää kuin kulutuksen kasvu, on melkein mahdotonta nähdä tunnelin päässä sellainen maailma, jossa talous ja ihmiset toimisivat luonnon asettamissa rajoissa.
Mutta vaihtoehtoja ei ole. Tuho on pysäytettävä ja yhteiskunta saatava kestäville raiteille, sillä ilman sitä ei ole tulevaisuutta, ja ilman tulevaisuutta ei ole mitään.