Miksi nuoret uupuvat?
Tämä on kysymys, josta on tullut nyt erittäin ajankohtainen koronan myötä. Nuorten mielenterveystilanteen äkillisesti saama huomio tuntuu vähän katkeransuloiselta, koska kaiken järjen ja tutkimustiedon mukaan sen olisi pitänyt olla ajankohtainen kysymys jo kymmenen vuotta sitten. Toisaalta tämä on myös kysymys, johon ei toistaiseksi ole selviä vastauksia. On vain valtava, kasvava ongelma – miksi nuoret uupuvat? – ja riittämättömät resurssit vastata siihen.
Kun julkisessa keskustelussa nostetaan esiin iso, monisyinen ongelma, niin ensimmäiset kommentoijat syyttävät asiasta hyvin säännönmukaisesti sitä modernia ilmiötä, mistä eivät itse satu pitämään. Yhden mielestä syynä on liian vähäinen liikunta, toisen mielestä kasvatustrendien muutos, kolmannen mielestä sosiaalinen media. Tiedollista epävarmuutta on vaikea sietää, mutta tosiasia on, että tällä hetkellä meillä ei ole kattavaa selitystä sille, mistä johtuu tilastoissa näkyvä nuorten – ja myös hieman vanhempien, opiskelevien ja työuraa aloittavien ihmisten – kasvava stressi, ahdistus ja mielenterveyden oireilu ylipäätään.
Voimme toki sanoa, että yksilötasolla ahdistuneisuushäiriölle altistaa vaikkapa kuormittavista elämäntapahtumista johtuva stressi, mutta mistä se stressi väestötasolla johtuu, niin sitä onkin vaikeampi määritellä. Korona synkistää tilannetta entisestään, kun sosiaalisen tuen puute ja yhä itsenäisempi ja yksinäisempi ote koulutyöskentelyyn näkyvät vastaanotoilla. Mutta nuoret uupuivat jo ennen koronaa. Miksi? Me emme tiedä. Aika hyviä sivistyneitä arvauksia asiasta voidaan kyllä esittää.
Korkeakouluopiskelijoiden terveystutkimusten perusteella on nähty, että raportoidut mielenterveyden oireet, kuten ahdistus, masentuneisuus ja univaikeudet ovat kasvaneet koko 2000-luvun. Tämä kertoo siitä, että kyse on laajasta, systeemisestä ja kulttuurisesta kehityssuunnasta, eikä nähdäkseni sellaisesta yksittäisestä asiasta kuin sosiaalisen median tulo. Mitä vuosien 2000 ja 2021 välillä sitten on tapahtunut opiskelijoille? No, opintorahan ostovoima esimerkiksi on laskenut merkittävästi, lähiopetuksen määrää on leikattu, opintotuen opintosuoritusvaatimuksia nostettu, ja tutkintojen suorittamisaikoja rajattu. Jos joku kuvittelee, että millään tästä ei ole mitään merkitystä opiskelijoiden mielenterveydelle, niin kuvittelee väärin. Kokonaisvaikutusta on kuitenkin vaikeampi mitata, koska mitään verrokkiryhmää ei ole olemassa.
Omasta mielestäni – ja nyt siirryn tutkimustiedon parista avoimesti pohdinnan puolelle – valistuneimmat arvaukset ongelman syistä eivät suinkaan liity kasvatustrendeihin, liikuntaan tai someen, vaan yhteiskunnan individualisaatioon ja suorituskeskeisyyteen eli yksilöihin kohdistuvan vaatimustason nousuun sekä samanaikaiseen yhteiskunnallisen epävarmuuden kasvamiseen. Nämä ilmenevät monin stressiä lisäävin tavoin.
Opetussuunnitelmissa yksilön vastuun kasvaminen näkyy muun muassa itseohjautuvuutta korostavina kirjauksina. Käytännössä nuoret joutuvat ottamaan yhä aiemmin vastuuta asioista, joista aiemmat sukupolvet eivät ole heidän ikäisinään joutuneet ottamaan vastuuta. Nuorilta odotetaan hyvin varhain päätöksiä omasta tulevaisuudestaan – päätöksiä, jotka ymmärretään lopullisina, vaikka eivät välttämättä sitä olisikaan. Oppilailta ja opiskelijoilta edellytetään esimerkiksi omien opintojen suunnittelua ennen kuin he edes tietävät, kuinka se tehdään, mistä he ovat kiinnostuneet tai mitä he haluavat opintojen jälkeen tehdä. Apua tähän on vaikea saada siinäkin tapauksessa, että edes osaa kysyä. Valintojen tekeminen puutteellisen tiedon pohjalta on stressaavaa, ja jos valinta lisäksi markkinoidaan pohjimmiltaan kysymyksenä siitä, kuka olet ja mitä haluat loppuelämäsi tehdä, niin kuka voisi viisitoista-, kaksikymmentäviisi- tai vielä kolmekymmentäviisivuotiaanakaan olla varma siitä, että valitsee oikein?
Sitten se tulevaisuudenkuva. Vaikka kaikki nuoret eivät koekaaan erityistä toivottomuutta tulevaisuudesta, mikä sinänsä on enemmän kuin perusteltua muun muassa kiihtyvän elonkadon ja ilmastokriisin vuoksi, niin epävarmuus tulevaisuudesta on kuitenkin kouriintuntuvaa, ja juuri se epävarmuus aiheuttaa stressiä. Olisi helppoa, jos voisi olla varma, että vaikka tekisi virheitä, voisi silti pärjätä, tulla toimeen, työllistyä ja/tai olla muuten arvostettu ja yhteisölleen hyödyllinen jäsen. Mutta tämä ei ole meidän todellisuuttamme. Milleniaalien (eli oman sukupolveni) meemeissä toistuu toistumistaan se asetelma, missä boomer (suuriin ikäluokkiin kuuluva) soimaa nuoria siitä, että he eivät vain ”mene töihin”. Kaikki 80-luvun jälkeen syntyneet tietävät kuitenkin, että töihin ei niin vain ”mennä”. Pitää olla oikeanlainen koulutus, kerätä kokemusta ja cv-merkintöjä, luoda suhteita ja tehdä oikeita valintoja jo alusta asti. CV-pajat ja työttömien työnhakukoulutukset vain korostavat sitä, että myös työnhaun tulee olla huippusuoritus. Jos et saa duunia, niin se on epäonnistuminen ja häpeä, jota vielä pahentaa riittämätön sosiaaliturvan taso ja työttömiin kohdistuva alentuva paimentaminen.
Ja auta armias, jos pääsetkin töihin; siellä ne suorituspaineet vain kasvavat.
Oli kuvaavaa, että kun itse kävin aikanaan juttelemassa työpsykologille uupumuksesta, hän teki minulle työuupumusta mittaavan testin ja sen jälkeen totesi että joo, olet kyllä selvästi uupunut, mutta itse asiassa noin 80% samanikäisistä naisista, jotka tämän testin ovat tehneet, ovat vielä uupuneempia. Sain myöhemmin 3 viikkoa sairaslomaa unettomuuden perusteella. Jäin miettimään niitä ikäisiäni naisia, jotka hakeutuvat työterveyteen vasta minua paljon uupuneempina. Ihmisiä, jotka sinnittelevät työtaakkansa ja stressinsä kanssa niin paljon minua pidempään, että hakevat apua vasta, kun kolmen viikon sairasloma ei enää riitä. Mitä tuhlausta. Mitä mielenterveyden, ajan ja inhimillisen elämän tuhlausta, että meidät opetetaan polttamaan itsemme loppuun ennen kuin uskallamme kuunnella oman jaksamisemme rajoja. Ja miten haitallista meille kaikille, että me emme yhteiskuntana osaa edes alkeellisesti hallita tätä suorittamisen ja kuluttamisen loputonta kierrettä.
Nykyilmapiirissä huippusuoritus on normaali suoritus kaikilla elämän osa-alueilla. Kukaan ei kestä sellaista kovin pitkään ahdistumatta, väsymättä tai masentumatta. Uskon, että sosiaalinen media myös omalta osaltaan voimistaa näitä yksilöihin kohdistuvia paineita, kun näkee toisten ihmisten elämistä vain niiden hienoimmat hetket. Paradoksaalisesti myös mielenterveyden hoitamisesta on tullut suorittamista: maanantaiaamuna kerrotaan työkavereille, miten viikonloppuna suoritettiin palautumista, ja ollaan siksi nyt niin hyvässä iskussa ja valmiina uuteen viikkoon.
Miten tähän ongelmaan puututaan? Minä en tiedä. Jos tietäisin, niin aloittaisin itsestäni. Mutta jotenkin meidän pitäisi pystyä luomaan yhteiskunta, jossa jokaista valintaa ja tehtävää ei tarvitsisi huippusuorittaa pienestä pitäen voidakseen uskoa, että kyllä mulle on paikka tässä maailmassa.
Ja niin kauan, kun se yhteiskunta on vielä keskeneräinen, niin pidetäänhän huolta siitä, että jokaiselle nuorelle (ja vähän vanhemmallekin) on tukea tarjolla – oppilaitoksissa, terveyspalveluissa, ja tarvittaessa myös terapeutin vastaanotolla – niinä hetkinä kun tuntuu, että ei riitä sellaisena kuin on.